Harrastuksen ja työn välillä painottelua

Käytiin viikonloppuna sukuloimassa isän äidillä ja puheeksi tuli kuumimmillaan oleva kesätöiden hakeminen. Mainitsin hakevani uutta kesätyöpaikkaa jefun takia. Mummi sitten kysy hyvin järkyttyneenä "Merkkaako se sulle noin paljon?".

Hämmennyin tästä kommentista. Olen viettänyt joukkueen kanssa kuukausia ja siitä on tullut kuin toinen, iso perhe. Työ ja ura on myös tärkeää mulle ja itselleni on tärkeää kouluttautuminen ja kehittyminen. En tiedä, kumman pitäisi painaa vaakakupissa enemmän. Harrastus on kuitenkin se vastapaino raskaalle työlle.

Down, set, hut!

Uudet tuulet puhalsi syksyllä, kun hommasin uuden harrastuksen. Ykkösdivisioona sai uuden jefumimmin, nimittäin aloitin amerikkalaisen jalkapallon!

Ehdin kuukauden olla joukkueen mukana, kun ensimmäisen kerran sattui ja kovaa. Palloa kiinni ottaessa lähti sormen luusta pala irti, oletettavasti jänne repäisi mennessään. Onneksi on keksitty vakuutukset... Sormea parannellessa vierähti vajaa pari kuukautta. Täysin treenaamatta en tätä aikaa tosin ollut, sillä jalkatreeniä kyllä pystyi tekemään ja siten treeneihin osallistumaan.

Eilen palailin SAJL:in järjestämältä tekniikkaleiriltä. Kaksi päivää tiukkaa treeniä ja oppia. Mitään varsinaista loukkaantumista ei käynyt omalle kohdalle (joukkuelaisia loukkaantui kyllä useampi), mutta käsitaive on lihasperäisesti kipeä ja toinen olkavarsi kosketusarka. Mustelmia tuli kerättyä matkaan vain 7 kappaletta, lajiin nähden yllättävän vähän. Ihan kokonaan ei kroppa kestänyt leirin treenimäärää, vaan vaati lopettamaan reilu puoli tuntia ennen viimeisten treenien loppua. Huollon ja kylmäpussin kautta palautumaan leiristä ja treenaamaan kahta kauheammin!

Muutama sana päihdetyöstä

Kuva: Wikipedia

Olen nyt ollut neljä viikkoa tekemässä harjoittelua päihdetyön kentällä ja itsetuntoni on kokenut kovan kolauksen. Kolme vuotta sitten vannotetun "Mä en ikinä ikinä ikinä mee päihdetyöhön, koska se on niin raskasta!" lauseen on saanut tunkea syvälle maanrakoon. Pahinta on se, että mä vielä viihdyn siellä!

Helppoa se ei ole. Ei mikään ihmisten kanssa tehtävä ole, koska ihmiset on...no, mitä on. Monimutkasia ja jokanen tosi erilainen persoona, joten työtavat pitää soveltaa jokaiselle asiakkaalle hänelle sopivaksi. Mutta tykkään siitä. Tykkään niistä haasteista, mutkikkaista solmuista ja siitä kohtaamisesta. Siitä, että saan tehdä töitä yhteiskunnan yksien hyljeksitympien asiakkaiden kanssa ja se, miten upeita persoonia sieltä löytyy, niistä elämäntarinoista puhumattakaan. Joka päivän mystisyys kiehtoo myös; et voi koskaan tietää, mitä odottaa kun pääset työpaikalle.

Kuva: Wikipedia

Tästä en kuitenkaan ole lähtenyt liikkeelle. Oma arvomaailmaa on muokannut eri kokemusasiantuntijat, alan työntekijät ja omat kokemukset. Myönnän ajatelleeni alkoholismin olevan ihmisen omaa syytä, samoin kuin asunnottomuuden. Ei se välttämättä ole. Se riippuu suurimmaksi osaksi siitä tapahtumien summasta, mitä se ihminen on kokenut. Lisäksi syyllistäminen ei auta. Ikinä.

Et voi koskaan tietää, oletko itse kymmenen vuoden päästä psykiatrisella osastolla tai aktiivinen päihteiden käyttäjä ilman asuntoa. Miten haluaisit itseäsi silloin kohdeltavan? 

Laiva on ajautunut satamaan

Olen halunnut pidemmän aikaa säästää tätä aihetta, kunnes se on sopiva kirjoitettavaksi. Sopivaksi myllätty, sopivaksi käsitelty. Sopiva palanen muistosta puhallettu tuhkana mereen.

Se loppui. Laiva lipui satamaan. Matka, jonka jälleen kerran uskoin kestävän. Vähän ennen satamaa tuli laivalle eteen karikko, joka teki sen kylkeen reiän, liian syvän sellaisen. Laiva pääsi satamaan saakka, mutta kapteeni ja henkilökunta eivät tule toimeen enää. Haluaisin saattaa tämän laivan viimeisen matkansa jälkeen lopulliseen rauhaan.

Siinä samalla lähti jotain muutakin: jälleen palanen uskosta ihmisiin. Omalla tavallaan tämä karikko oli vaikeimmin kohdattava. Välit eivät katkenneet samalla lailla kuin ennen, vaan kaikki on tapahtunut pikkuhiljaa. Tavaroita on haettu, välejä selvitelty. Mikään ei silti muutu enää ennalleen.

Anteeksiantamattomuus. Kyse oli rehellisyydestä, liian myöhään tosin. Kuinka voi antaa anteeksi, kun tunnet eläneesi peitetyssä valheessa? Onko oikein syyttää toista uudelleen toistetusta virheestä? Saako toista syyttää menneisyyden vaikutuksesta nykyisyyteen? Ei kai.

Valokuvatehtävästä

Saatiin tällä viikolla koulussa tunnilla tehtävä. Piti valita valokuvista omaa lapsuutta, huolenpitoa ja yhtä huolta kuvaavat valokuvat. Valinta sinänsä oli vaikea, koska en osaa kuvata näitä asioita. Sen jälkeen niistä piti kehitellä tarinaa. Tein tehtävän vastaisesti ja yhdistin nämä kolme kuvaa yhdeksi tarinaksi liittyen lapsuuteen.

Ensimmäisen kuvan otin kuvaamaan lapsuuttani. Kuvassa on huurteinen, sidottu köysi.Olin sidoksissa vanhempiini, mutta silti siinä oli jotain kohmeisen huurteista. Kaikki ei ollut niin joustavaa ja sujuvaa kuin olisi pitänyt. Lopulta nuoruudessani minulla olikin kaksi kotia.

Toinen kuva kuvasti huolenpitoa. Kuvassa on sähkövaijerit, taustalla kaunis auringonlasku. Huolenpitosuhde perustuu luottamukseen. Ensin luottamus pitää rakentaa. Sähkövaijeripylväätkin pitää rakentaa. 

Kolmas kuva kertoo omasta huolesta. Kuvassa on  kalterit ja rautaverkkoa ikkunoiden päällä. Siihen liitin oman identiteetin niin, että olisin vähän niinkuin vankeudessa sen kanssa. Eilen kuitenkin päätin avata nuo kahleet ja kertoa vanhemmilleni sekä kaikille tutuilleni: Minulla on maailman ihanin tyttöystävä!

Tarinaa musteesta

Oon muutamille puhunu kaukaisena haaveena parin vuoden ajan, että haluaisin mun ihoa koristamaan muiston musteella. Tarinan siitä, mitä mä olin. Oli sillon nuori ja tyhmä, enkä oikeen tienny, mitä halusin. En uskaltanu uskoa siihen kuvaan, koska pelkäsin liikaa kipua.

Individual Ink, Turku

Sen jälkeen tapahtu paljon. Pikkuhiljaa tajusin, etten uskalla elää sillee kun ite haluan. Pelkäsin jatkuvasti muiden mielipiteitä ja moraalisaarnoja. En tajunnu sitä, että mun ei pidä hyväksyä mitä tahansa, eikä mun tartte miettiä ekana muiden parasta.  Mun oli pakko alkaa pohtii, mitä mä ite elämästäni todella haluan.

Tältä osin oon kai päässy määränpäähän. Löysin keväällä 2014 elämälleni jonkinlaisen suunnan, tiedä sit hyvän sellasen vai täysin fiaskon. Vaihdoin paikkakuntaa viime vuonna parin sadan kilometrin päähän ja laajensin piirejä. Sen jälkeen oon laajentanu niitä edelleen. Pikkuhiljaa oon kai alkanu tajuamaan, kuka mä oikeesti oon. Perillä en oo läheskään vielä, mut paljon lähempänä.

Töitä ja suuria odotuksia

Kuusi päivää töitä takana, kaksi jäljellä ennen vapaita. Tällänen kevyt alotus pitkän tauon jälkeen. No, kaikkeen tottuu ja itse lupauduin. Sit alkaa neljän päivän ohjelmantäyteiset vapaat.

Valintoja, valintoja. Oon kuluneen viikon aikana joutunu tekemään sellasia päätöksiä, jotka tulee vaikuttamaan fyysisesti reilu kuukautta eteenpäin, mutta periaatteessa koko mun loppu elämään. Toki tää on omalla tapaa risteyskohta, josta päätin kääntyä, mutta mä en kutsuis tätä varsinaisesti risteykseks. Tää on ehkä enemmän mun kulkeman polun leventämistä, ei kääntymistä. Rohkeutta. Pelkoa. Odotusta. Luottamusta.

Todennäkösesti ihmiset mun historiassa ihmettelis tätä valintaa, toiset on tosin osannu odottaa ajan kysymyksenä. Osalle nykyisistäkin kanssakulkijoista tulee varmasti yllätyksenä. Julkistamista itsekin odottaen...