Joulu on taas, joulu on taas...eiku se meniki jo!

Isäni luona kuusi päivää asuneena tuli joulut vietettyä, sukuloitua ja tehty töitäkin muutama vuoro. Aatto meni mummin luona tädin kanssa. Maistoin jopa vuosien jälkeen teelusikalliset lanttu- ja porkkanalaatikoita ja samalla hetkellä myös muistin miksen kyseisiä ole jouluisin syönyt. Lahjoihinkin olin tänä vuonna ihan tyytyväinen. Ihmeellisintä tässä joulussa oli se, että tää oli ensimmäinen joulu ilman itkua, vitutusta ja pahaa mieltä. Kaikki meni jollain lailla sutjakkaasti. Ehkä myös viimeinen joulu, kun on kirjoilla tässä osoitteessa...

PartyLiten pingviini- ja jääkarhusomisteita

Käydään joka joulu hautausmaalla viemässä kynttilät haudoille. Aattona käytiin iskän kanssa kahdella haudalla, ukin ja isän puolen isoisovanhempien. Siinä on jotakin rauhottavaa. Ainut on, että hautausmaalle pitää mennä hämärällä tai pimeällä. Kaunista katsella hautausmaalla loistavaa kynttilämerta, lähes koko alue loistaa pieniä valoja. Tänään käytiin äitin ja "puolisisarusten" kanssa neljällä haudalla, äidin puolen isovanhempien sisarusten ja isovanhempien läheisen naapurin ja jonkun muun vielä.

Nyt telkkarista tulee tässä samalla elokuva Prinsessa (2010), joka kertoo tositarinoihin perustuvasta Anna Lappalaisesta Kellokosken mielisairaalassa vuonna papu ja nakki. Tä on kolmas kerta, kun tän leffan nään mut silti jaksaa kattoa.
Viime viikon loppuviikosta iski inspiraatio sateenkaaren väristen villasukkien kutomiseen. Kolmisen päivää niissä meni alusta loppuun. Kuvaa tekovaiheesta...

Päihdeputkesta ja itsetunnosta

Kolmen päivän kouluprojekti Päihdeputki takana. Luokan yhteishenki parani varmasti ja ihmisistä löytyi uusia puolia rennommassa paikassa, irti koulurakennuksesta ja tavallisesta puurtamisesta. Kaikki tukivat toisiaan. Läpänheittoa oli ja nauru raikui joka päivä useita kertoja, jopa jo aamulla kahdeksalta. Kyseessä oli siis näytelmämuotoinen päihdevalistus yläastelaisille ja kokonaisuudessaan sen luokan kesken teimme alusta loppuun asti. Epäonnistumisten lomassa koko kolme päivää on eletty täysillä ja eläydytty, vaikka väsymys alkoi painaa jo eilen.

Kaiken eläytymisen lomassa alkoi mielessä pyöriä ajatuksia itsetunnosta. Mistä sellaisen saa? Miten oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, vaikka toinen vieressä olisi omalla vartalollaan oma unelma? Ehkä kaikki muuttuu, kun aikaa kuluu. Silloin ei välttämättä enää ole niin kovaa halua näyttää sellaiselta kuin se oma unelmavartalo vieressäseisovalla vaan oppii hyväksymään itsensä. Viimeksi tänään huomasin itse ihailevani toisen ihmisen kroppaa, en edes osaa selittää miksi, siinä oli vain jotain niin täydellistä. Sen jälkeen pohdin itsekseni, miksen voisi itse olla yhtä sopusuhtainen ja täydellinen. Pitäisi hyväksyä itsensä tällaisena. Olen vasta 18. Pitäisi muistaa, että minulla on vain yksi elämä, miksi siis jäädä pohtimaan vastaavaa, kun tämän yhden kerran voin elää omana itsenäni!

5.-8.12.2013 Matkustaminen avartaa, eikö?

Tuli tehtyä reissu Kuopioon Jassun ja kahden karvakaverin luo. Ilman sattumuksia ei tästäkään reissusta selvitty...

Perille päästyäni kävimme syömässä Subilla. Lopputulos jo siitä ei ollut kovinkaan aurinkoinen, kun tarjotinpaperia roskikseen yrittäessäni kolahti koko tarjotin roskiksen pohjalle...hups. Sieltä sitten ulos kipin kapin bussipysäkille ja matka kohti Rio Grandea, paikallista baaripubimikälietä alkoi. Neidin luo päädyimme vasta ennen yhtä yöllä.

Perjantaiaamuna harkitsimme päiväreissua Mikkeliin tai illalla reissua Iisalmeen. Ensin hylkäsimme molemmat ideat, mutta lopulta löysimme itsemme matkalla keskustaan kohti rautatieasemaa ja Iisalmea. Bepopissa oli siis Jannika B:n keikka. Itse en kovinkaan kyseisestä naisesta pidä. Matkalla paikan päälle kävimme syömässä ja ruoka oli ilmainen ruuasta löytyneen vierasesineen vuoksi, käy mulle! Jannika veti tunnin keikan. Yleisössä oli jos jonkinmoista väkeä: Super Mario ystävänsä kanssa, karhu, Lumikki...mitä vielä. En laittanu pahakseni myöskään kyseisessä paikassa töissä ollutta söpöä baarimikkoa ;) Hesen kautta päädyimme värjöttelemään Iisalmen asemalle kotimatkaa varten, 20 hyytävää minuuttia ennen junan tuloa! Aiettä sitä onnea, kun päästiin junaan. Toisessa päässä asemalla odotti mojova yllätys: seuraava bussi menee kotiin vasta 7.30 aamulla! Eikun taksi alle ja matkaan. Kuudelta lauantaiaamulla vihdoin peiton alla!

 Lauantain suunnitelmissa oli Jannika B ja Puikkari. Lähes koko päivä (..ehheh...klo 13.30 ->) meni itseä kasaillessa edellisyön reissusta :D Ja ei kun uuteen nousuun! Puikkarissa paloi kai sulake, kun kaikki musat sammu, ennen keikan alkua tosin. Kävin kahdesti narikassa, milloin unohdin sinne mitäkin. Keikka oli edellistä päivää parempi. Yleisöä oli enemmän ja yleisfiilis oli katossa. Tunnin keikan jälkeen kipinkapin Hesen kautta pysäkille odottelemaan bussia. Bussimatkalla eväitä sylissä pitäessäni ihmettelen kosteita housuja: juomani oli valunut ympäriinsä....loistavaa!

Sunnuntaina kasailtiin vielä edellisen illan jäljiltä itteemme. Mä keräilin kamojani ja lähdettiin pysäkille. Mun oli aika lähtee kotiin.

Ehkei tä maailma oo sittenkään niin paha paikka!

Koulun ruokalassa tänään juttelin entisen luokkalaiseni kanssa syksyn menneistä tapahtumista. Kuinkas ollakaan, mieleeni tuli kertoa myös "vähän enemmän tunteita" sisältäneestä ajanjaksosta alkusyksynä. Kyseinen tapahtuma siis sisälsi paljastuksen, jota edelleen peläten varjelen (tietoisesti tai tiedostamatta). Kauhulla odotin kasvoille tulevaa ilmettä reaktiosta.

Reaktio oli hyvä, ei sanoja mutta ilme kertoi kaiken. Jotenkin kummallisesti olen sen monilta onnistunut peittämään, vaikka toisinaan jotkut sanovat, että se paistaa minusta kilometrien päähän. Luokkakaverin sanoja lainatakseni: "Kyllä koira koiran tunnistaa!"... nojaa, ei välttämättä. Joka kerta tuulahtaa helpotus, kun joku saa tietää.
Myöhemmin kuin vertaistukea antavan luokkakaverini kanssa juteltuani lähdin koulusta kyyneleet silmissä, yllättävää kyllä: onnenkyyneleet. Viimekertaisista on melko paljon aikaa. Vaikka asia oli näinkin pieni, tunsin pitkästä aikaa olevani jälleen elossa ja onnellinen. Minä kelpaan tällaisena sittenkin!

Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan

Kuusi kuukautta jäljellä, sen jälkeen on maailma auki. Eilen ja tänään vietetty aikaa opinnäytetyön toteutuksen parissa. Se avarsi uutta mahdollisuutta tulevaisuuden uralle. Alkaa vihdoin tuntua siltä, että kohta pitäis olla valmis ammattiin ja joko lähteä jatko-opiskelemaan (haaveita liikaa, mistä mikään ei oo ykkönen vaan kaikki on samalla viivalla) tai töihin. Työt kiinnostais tällä hetkellä kyllä vähän enemmän. Ehkä haen ens keväänä jonnekki ja lykkään opiskelun alottamista sit vuodella. Olis paljon helpompaa, jos joku kertois, mitä teen tän puolen vuoden jälkeen. En edes tiedä, millasessa paikassa haluaisin olla töissä.

En mä halua olla vielä valmis. Vasta alotin ekan luokan peruskoulussa. Eräässä työharjottelupaikassa mulle sanottiin, että koskaan ei voi olla valmis. Tottakai aina saa kysyä työkavereilta neuvoa kiperissä tilanteissa, mut pitäis silti ite osata tehä kaikkia perustyötä. Jännittävää.

Tän puolen vuoden aikana oon tajunnu, etten oo koskaan tehny parempaa näin isoa valintaa: tää koulutusohjelma on jotain tosi hienoa. Fyysinen työ ei välttämättä oo mua varten, mutta silti mua ei oo luotu toimistorotaks vaan haluan liikkua työpäivän aikana. Viimisimpänä harjottelu mielenterveyspaikassa, se työ oli jotain unelmaa: loistavat työkaverit ja ilmapiiri, ei paskanpuhumista, asukkaat hyväksy mut heti opiskelijana ja kyselivät hirveesti, työpaikka missä oli nuoria töissä elämäänsäkyllästyneiden sijaan. Se paikka anto toivoa, että on olemassa sellasia töitä, missä mäki viihdyn ja hyvin :)

Vihdoinkin...

Tätä päivää olen odottanut. Sain vihdoin tän tehtyä. Oon haaveillu jo pidemmän aikaa tästä, aina kaatunu siihen ajatukseen, jaksanko kirjottaa. 

Myllertävä viikonloppu takana. Oli kaverin koira hoidossa ja aikamoista sirkusta. Kaikkein hämmentävintä oli kuitenki se, että eräs oli ihmetelly, miksei kaverini monen vuoden takaa "iske kynsiään kiinni" muhun. What? Ei sillä, en vois kyseisen kaverin kanssa mitään sen suurempaa kuvitellakaan, mut musta? Hämmentävää ajatella, kuinka joku voi ajatella musta noin. Kieltämättä haluaisin asian ilmaisijalta kuulla syyn tähän, ei kuitenkaan tunneta juurikaan :D Ehkä kyseinen on huomannu musta jotaki sellasta, mitä tahtomattani yritän varjella ja peitellä.