Ehkei tä maailma oo sittenkään niin paha paikka!

Koulun ruokalassa tänään juttelin entisen luokkalaiseni kanssa syksyn menneistä tapahtumista. Kuinkas ollakaan, mieleeni tuli kertoa myös "vähän enemmän tunteita" sisältäneestä ajanjaksosta alkusyksynä. Kyseinen tapahtuma siis sisälsi paljastuksen, jota edelleen peläten varjelen (tietoisesti tai tiedostamatta). Kauhulla odotin kasvoille tulevaa ilmettä reaktiosta.

Reaktio oli hyvä, ei sanoja mutta ilme kertoi kaiken. Jotenkin kummallisesti olen sen monilta onnistunut peittämään, vaikka toisinaan jotkut sanovat, että se paistaa minusta kilometrien päähän. Luokkakaverin sanoja lainatakseni: "Kyllä koira koiran tunnistaa!"... nojaa, ei välttämättä. Joka kerta tuulahtaa helpotus, kun joku saa tietää.
Myöhemmin kuin vertaistukea antavan luokkakaverini kanssa juteltuani lähdin koulusta kyyneleet silmissä, yllättävää kyllä: onnenkyyneleet. Viimekertaisista on melko paljon aikaa. Vaikka asia oli näinkin pieni, tunsin pitkästä aikaa olevani jälleen elossa ja onnellinen. Minä kelpaan tällaisena sittenkin!