Viimeistä päivää erikoistumista, ilman vaaleanpunaisia laseja

Loppusuora häämöttää! Tänään oli viiminen Mielenterveys- ja päihdetyön erikoistumisen koulupäivä. Mihin koko syksy hävis? Vasta me alotettiin uudella porukalla, ja oli vielä pitkä vuosi jäljellä ennen astumista uuteen ja tuntemattomaan. Enää jäljellä 6 viikon työssäoppiminen, ammatillinen valinnainen ja kirjotukset, yhteensä 12 viikkoa harjoittelua, 4 viikkoa koulua ja hiihtoloma. Seuraavaksi pitäis olla valmis, mitä sitten? Töitä vai lisää koulua?

 Luin äsken Iltalehden nettilehden otsikoita. Siellä oli uutinen, jonka perässä oli gallup: "Ollaanko teidän

perheessänne perillä lasten tekemisistä?". 60% vastaajista on kannalla "Kyllä". Ihanko totta? Luulenpa, että vanhemmilla on päässään ne vaaleanpunaiset lasit: "Ei meidän Pirkko-Petteri..", eipä niin. Monilla vanhemmilla ei ole halua uskoa, että heidän lapsensa tekisi jotain väärää tai typerää. Olen tietääkseni ollut hyvin kilttinä pidetty lapsi, johtuen kai siitä, että olen osannut salata oikeat asiat. 

Kai ne vaaleanpunaiset lasit tuovat tukimuurin uskomukselle hyvyydestä ja kiltteydestä..kuka tietää. Usko mihin haluat, mutta on turha valittaa, jos totuuden kylmyys sinkoutuu päin nassua raottaessasi vaaleanpunaisia unelmien lasejasi.

Lunta tulvillaan, on raikas talvisää

Kaksi viikkoa ja kuusi päivää jäljellä (+ 6vk työharjoittelu) erikoistumisjaksoa, sitte alkaa ammatillinen valinnainen ja tämä koulu oli kahta päivää vaille siinä. Kaikki on menny tosi nopeesti, eteenki tä viiminen vuosi.  Tää vika vuosi on koulun lisäks opettanu tosi paljon, ihmisistä ja elämästä.

Sitten asiasta toiseen ja vetistelyt sikseen. Viime lauantaina sato sitten itsenäisyyspäiväviikonlopun ensimmäistä kertaa lunta, ja pakkasta oli vaikka kuinka. Oli siihen asti, kunnes tänään aamulla piti mittarilla käydä: -18. Siinä kohtaa kävi mielessä vaihtoehto "Kotiin jääminen". Eipä ollu hirveesti vaihtoehtoja ku lähteä talsimaan pysäkille odottamaan bussia ja kokeilemaan, kerkeekö ennen sen tuloa jäätymään kalikaks. Mun mielestä Suomeenki vois tulla sellanen, ettei tartte mennä kouluun jos on yli -10 pakkasta, sitä odotellessa...

Matkaan käymme näin!

Oltiin päätetty Lauran kanssa jo aiemmin, että tänään lähetään päiväreissulle Tampereelle Muumimuseoon (what..? en tiedä :D). Aamulla aikasin bussiasemalle ja matkaan. 

Jo menomatkalla väsymyksen johdosta meno ylty sen verran hurjaks, että mietittiin pitäiskö kääntyä samantein takas. Toivottavasti kanssamatkustajat ei häiriintyny naurunremahduksista, aiheellisista ja aiheettomista. Jatkettiin kuitenkin määränpäähän asti.

Yhteispäätöksellä jätettiin museot vähän myöhemmiks ja lähdettiin ettimään mulle farkkuja; vaaleensinisiä ja leveelahkeisia jotka sitte saa kuminauhan kanssa ommeltua "pussihousuiks". Tehtävä osottautu yllättävän haastavaks, sillä kiertämällä kaikki mahdolliset kaupat Koskikeskuksessa niin joko lahkeet oli vääränlaisia tai olis pitäny olla miljonääri. Lopulta löyty, lahjakortin kanssa ostettuna hintaa jäi vaan 1,60€. En tiedä montako

kertaa mahdettiin yhteensä Koskikeskus pyöriä ympäri, mutta parhaimmillaan käytiin muutamissa kaupoissa neljästi koska päättämisvaikeudet.

 

Muutamia tunteja aikaa ollessa ennen bussin lähtöä päätettiin jättää Muumimuseo kiertämättä. Paluumatka suju huomattavasti hiljasemmissa merkeissä, kumpikin meinas nukahtaa. Lähdettiin kävelemään  hetki ennen lähtöä ympäriinsä ja päätin vähän kuvata vielä joulutunnelmaista Tamperetta.

Uusi vuosi, uudet tarinat, uudet mahdollisuudet

Vuosi 2013 on ollut yksi elämäni parhaista, opettavaisimmista ja ikimuistoisimmista. Uusia ihmisiä, uusia porukoita, uusia kuvioita... Ensimmäinen festarikesä, ensimmäisiä pitkiä matkoja itsekseni, ensimmäinen 8h/päivä-vuorotyöpaikka, mitä vielä. Tämä vuosi on tuonut niitä hetkiä, joita en voi koskaan unohtaa, suurimpina mieleenpainuvina paikkoina Kuopio, Tampere ja Turku. Olen käynyt rakkaiden tuella sellaisissa paikoissa, joissa en koskaan uskonut käyväni. Vuosi 2013 on ollut ihmeellinen!

 Muutamia tärkeitä nostoja vuoden varrelta:

• Tammikuu-toukokuu: Opettavaista. Tajusin, etten voi tehdä muiden hyväksi mitään ellei toisella ole tahtoa siihen. Opin eri lailla kuuntelemaan, tukemaan ja kannustamaan. Kiitos kuuluu tietysti sille, joka nämä kaikki minulle opetti. 
• Huhtikuu-elokuu: Koulutusohjelmavalinnat. Pitkän, kuukausia kestävän pohdinnan tuloksena tieni vei mielenterveys- ja päihdepuolelle. Elokuussa yhteen koottu luokka on ollut mahtava ja tukena, ensimmäistä kertaa luokassa on aistittavissa todellinen yhteishenki, unohtamatta tietenkään Päihdeputkea. 
• Syyskuu-marraskuu: Ensimmäinen koulutusohjelman työssäoppimisjakso. Ensimmäisestä päivästä lähtien tiesin, että olen oikeassa paikassa tekemässä oikeanlaista työtä. Viimeiseen saakka nautin työstä, myös miinuspuolista.  
• Lokakuu -> Lokakuun jälkeen olen alkanut hahmottamaan omaa elämääni paremmin, erityisesti siihen kuuluvia tekijöitä, joihin en pysty vaikuttamaan. Kolmannessa postauksessani kirjoitin samantyyppisessä tilanteessa olleesta ihmisestä, josta on ollut enemmän kuin apua. Se, etten hyväksy itseäni sellaisena kuin olen, ei edesauta mitään. Ehkä minäkin osaan ottaa siitä ilon vielä irti. Tukea siihen tarvitaan, mutta tiedän, että tukea siihen on saatavilla, se on aikanaan luvattu.

KIITOS KAIKILLE TÄSTÄ VUODESTA, TEHDÄÄN ENSI VUODESTA VIELÄ PAREMPI!