Elämä on muuttunu, pelottavan ihanaks. Taidan olla monta askelta lähempänä sitä aikuisen elämää. Nyt joutuu ottamaan vastuuta myös siitä toisesta ihmisestä ja yhteisestä tulevaisuudesta. Viikko tosiaan vierähti tosi nopeesti paremman puoliskon kanssa (vaikkei virallisesti yhessä ollakaan, vielä). Kuinka pienet asiat tekeekin arjessa onnelliseks; yhteinen aamupala, kaupassa käynti, leffan kattelu, se että saa herätä joka aamu toisen vierestä. Onko tä nyt sitä niin kutsuttua rakkautta? Sitä, että lähdetään luomaan kahdesta langasta yhtä köyttä, joka kestää sään kun sään.
Joku siinä kuitenkin myös pelottaa. Oonko mä tarpeeks hyvä toiselle, asumisjärjestelyt, tykkääkö se vaikka näkiski ne kaikkein huonoimmatkin puolet, mitä jos joku menee pieleen? Tässä on monta mutkaa matkassa, jotka pitää muutenkin selvittää ja jotka ei tuu olemaan helppoja. Kai pelko on tavallaan merkki tilanteen vakavuudesta ja suuruudesta, siitä että ollaan tosissaan.
Vaikka tässä on kilometrit ja tunnit välissä, ni silti tä tuntuu jotenkin hyvältä. Miks, sitä en osaa sanoa. Se vaan tuntuu. Eikö se oo tärkeintä? Se, että toinen kelpaa sellasenaan kun on sillä ehdolla, että ite kelpaa kans. Se, että on onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti