Valokuvatehtävästä

Saatiin tällä viikolla koulussa tunnilla tehtävä. Piti valita valokuvista omaa lapsuutta, huolenpitoa ja yhtä huolta kuvaavat valokuvat. Valinta sinänsä oli vaikea, koska en osaa kuvata näitä asioita. Sen jälkeen niistä piti kehitellä tarinaa. Tein tehtävän vastaisesti ja yhdistin nämä kolme kuvaa yhdeksi tarinaksi liittyen lapsuuteen.

Ensimmäisen kuvan otin kuvaamaan lapsuuttani. Kuvassa on huurteinen, sidottu köysi.Olin sidoksissa vanhempiini, mutta silti siinä oli jotain kohmeisen huurteista. Kaikki ei ollut niin joustavaa ja sujuvaa kuin olisi pitänyt. Lopulta nuoruudessani minulla olikin kaksi kotia.

Toinen kuva kuvasti huolenpitoa. Kuvassa on sähkövaijerit, taustalla kaunis auringonlasku. Huolenpitosuhde perustuu luottamukseen. Ensin luottamus pitää rakentaa. Sähkövaijeripylväätkin pitää rakentaa. 

Kolmas kuva kertoo omasta huolesta. Kuvassa on  kalterit ja rautaverkkoa ikkunoiden päällä. Siihen liitin oman identiteetin niin, että olisin vähän niinkuin vankeudessa sen kanssa. Eilen kuitenkin päätin avata nuo kahleet ja kertoa vanhemmilleni sekä kaikille tutuilleni: Minulla on maailman ihanin tyttöystävä!

Tarinaa musteesta

Oon muutamille puhunu kaukaisena haaveena parin vuoden ajan, että haluaisin mun ihoa koristamaan muiston musteella. Tarinan siitä, mitä mä olin. Oli sillon nuori ja tyhmä, enkä oikeen tienny, mitä halusin. En uskaltanu uskoa siihen kuvaan, koska pelkäsin liikaa kipua.

Individual Ink, Turku

Sen jälkeen tapahtu paljon. Pikkuhiljaa tajusin, etten uskalla elää sillee kun ite haluan. Pelkäsin jatkuvasti muiden mielipiteitä ja moraalisaarnoja. En tajunnu sitä, että mun ei pidä hyväksyä mitä tahansa, eikä mun tartte miettiä ekana muiden parasta.  Mun oli pakko alkaa pohtii, mitä mä ite elämästäni todella haluan.

Tältä osin oon kai päässy määränpäähän. Löysin keväällä 2014 elämälleni jonkinlaisen suunnan, tiedä sit hyvän sellasen vai täysin fiaskon. Vaihdoin paikkakuntaa viime vuonna parin sadan kilometrin päähän ja laajensin piirejä. Sen jälkeen oon laajentanu niitä edelleen. Pikkuhiljaa oon kai alkanu tajuamaan, kuka mä oikeesti oon. Perillä en oo läheskään vielä, mut paljon lähempänä.

Töitä ja suuria odotuksia

Kuusi päivää töitä takana, kaksi jäljellä ennen vapaita. Tällänen kevyt alotus pitkän tauon jälkeen. No, kaikkeen tottuu ja itse lupauduin. Sit alkaa neljän päivän ohjelmantäyteiset vapaat.

Valintoja, valintoja. Oon kuluneen viikon aikana joutunu tekemään sellasia päätöksiä, jotka tulee vaikuttamaan fyysisesti reilu kuukautta eteenpäin, mutta periaatteessa koko mun loppu elämään. Toki tää on omalla tapaa risteyskohta, josta päätin kääntyä, mutta mä en kutsuis tätä varsinaisesti risteykseks. Tää on ehkä enemmän mun kulkeman polun leventämistä, ei kääntymistä. Rohkeutta. Pelkoa. Odotusta. Luottamusta.

Todennäkösesti ihmiset mun historiassa ihmettelis tätä valintaa, toiset on tosin osannu odottaa ajan kysymyksenä. Osalle nykyisistäkin kanssakulkijoista tulee varmasti yllätyksenä. Julkistamista itsekin odottaen...

Muutama sana jotka on saanu tajuamaan..

Torstaina alko kesäloma, kerrankin näin aikasin. Puolen vuoden tauoton stressi on kadonnu kun tuhka tuuleen. Kahden viikon kesäloma ja sitte alkaa työt. Edelliseen kirjotukseen viitaten, että sain anteeks mun sähläyksen jollain tapaa, ja ollaan taas semihyvissä väleissä. En voi tällä hetkellä olla kiitollisempi.

Viiminen puoli vuotta on ollu pitkälti pelkkää myllerrystä, jonka vuoks oon stressannu koko ajan. Ihmiset, koulu, tilanteet, tulevaisuus...En oo itekkään tienny, mitä haluan. Miksi mun pitää olla niin itsepäinen, etten koskaan usko, kun ihmiset ajattelee mun parasta? Keksin aina jonkun muka-paremman idean tai väitteen ja meen sen mukana. Tulevaisuuden suhteen oon saanu vinkkiä todellisuudesta, jota oon pohtinu lähteväni neljäntenä vuonna kohtaamaan. En tiedä enää lähdenkö.

Viimisten parin kuukauden ajan on itsesuojeluvaisto ollu kuukausien sana. Se soi tällä viikolla erään toiminnan ja puheiden takia, kun kaveri teki sellasia asioita, jotka oli ristiriidassa sanojen kanssa, eikä se ollu millään tapaa johdonmukasta. Tässä kohtaa tajusin kerranki suojella itteeni ja perääntyy. Kannatti! Selvisin suuremmalta episodilta. En oo kyllä varma vielä, peräännyinkö lopullisesti vai kokeilenko vielä onneani. Oon hämmennyksissä, etten tiedä, mitä pitäis aatella. Toisaalta haluaisin puhua sen kanssa vielä nyt, kun ollaan samalla aaltopituudella, mutta toisaalta se epäjohdonmukaisuus ei oikeen sytytä. Se saa tehdä seuraavan siirron.

Klara vappen, bara vatten, vai mites se meni?

Eilen oli vappuaatto ja oltiin kaverin kanssa Turussa Aurajokirannassa, eikä tarvinnu yksin olla. Haalarikansaa oli paljon ja ekaa kertaa sai ite olla mukana, osana sitä kulttuuria. Perinteinen Puolalanmäen puisto tuli kans kateltua läpi ja suunta piti jatkua Aurajokirannan kautta Vartiovuorelle, jonne ei koskaan päästy.

Näin siinä illan varrella kolme mun historian merkityksellistä ihmistä. Ensimmäinen on kasvattanu viimisimpinä vuosina mun käsitystä maailmasta ja sen tapahtumista, hyvyydestä, moraalista ja oikeudesta. Toinen kasvatti yhtä osaa mun identiteetistä muutamia vuosia sitten. En oo sen kanssa ollu tekemisissä sen jälkeen kun kahdesti, ei niin hyvissä merkeissä. Kolmas on näistä muista erilainen. Ei olla nähty reilu puoleen vuoteen, mutta joku siinä ihmisessä edelleen vetää puoleensa. Se oli mun esikuva, sellanen kun mäki halusin olla. Se sano, että musta näkee sen kasvun verrattaen edelliseen lukuvuoteen. Se ihminen kasvatti mua paljon ja valasi eteenpäin sitä mun tunnelia, jossa elin, tietämättään. Sen ihmisen ansiosta voin sanoa tällä hetkellä olevani tällanen. En oo kun ikuisesti kiitollinen siitä, että se potki mua eteenpäin. Kohti sitä, mitä mä oikeesti oon.

Hyvin se ilta ei päättyny. Mä mokasin. Pahasti. Mä tein jotain sellasta, mitä en ois koskaan saanu tehdä, en itteni enkä varsinkaan sen toisen takia. Vaikka olin tukevassa humalassa, se ei poista tätä morkkiksen ja katumuksen määrää. En tiedä, mitä oon teon hetkellä ajatellu. En oo ikinä katunu mitään näin paljon. Näin jälkeenpäin en voi enää muuta kun olla aidosti pahoillani. Sille ihmiselle: Oon todella pahoillani, oot sen verran hieno tyyppi, etten sua haluais menettää tän takia mut sä saat nyt valita.

Onnen maailmanpyörä vai vuoristoradan loppusuora

Molempia. Vuoristorata loppui perjantaina. Äkkijarrutukseen. Meinasin pudota kyydistä viimeisessä mutkassa. Turvakaaret aukesivat liian aikaisin. Pudotukseen. Kenellä on avaimet siihen vuoristorataan, jossa olin kyydissä? Ei ainakaan minulla itsellä. Kellään ei olisi ollut oikeutta avata niitä, ainakaan kesken matkan. Vuoristoradan äkkipysähdys sai minut tajuamaan, etten voi vaikuttaa sen kulkuun, jos sitä ohjaa joku muu. Jannika B laulaa: "Muistinko olla itseni herra?". En muistanut. Hyppäsin vaunuun tajuamatta, mihin se minua todella kuljettaa. Äkkijarrutukseen. Näin jälkiviisaana.

Onnen maailmanpyörä käynnistyi puolen vuorokauden kuluttua vuoristorata-kyydistä. Se lipui hitaasti kohti pilviä. Kovin kauas se ei tosin ehtinyt. Yksi puhelinsoitto sai minut tajuamaan, kuinka hitaasti maailmanpyörä kulkee eteenpäin. Nopeuttaakseen vauhtia tarvitaan köysi, jolla voi vetää koriani eteenpäin, ja voimaa. Tiedän saavani köyden. Vahvaa köyttä. Sen jälkeen maailmanpyöräni vaunu lähtee jälleen liikkeelle. Kohti pilviä.

Viikon prosessoinnin tulos; Näiden kyynelten takaa mä nään edelleen sen kauneuden

Tunteet. Kyyneleet. Tulevaisuus. Nää kaikki sitoo toisistaan jatkumon, ketjun tulevaan. Mikään ei oo niin kun ennen. Mistään ei tule enää sitä, miten ennen oli. Se on historiaa, mennyttä aikaa tähän hetkeen nähden.

Mitä se sitten oli? Aika lensi, kaikkeen löyty ratkaisu, maailma näytti kauniimmalta. Kun oltiin yhdessä. Se oli osaltaan mun elämän yks hienoimmista ajoista. Harmi, itku, epätoivo. Mistään ei tarvinnu olla huolissaan, kaikkeen sai aina apua ja tukea. Lohtua, turvaa, syliä.

Tää kaikki ei vaan riittäny pitämään pakkaa kasassa. Onko tää nyt sitä mistä Jonna Tervomaa laulo? Rakkauden hauta. Mitä siihen kiveen kirjotetaan? Piirretäänkö siihen kulmaan enkeli, jonka piti meitä suojella? Se suoja ei vaan riittäny.

Näiden kyynelten takaa mä nään edelleen sen kauniin, hyvän, onnen.