Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää

Elämä on muuttunu, pelottavan ihanaks. Taidan olla monta askelta lähempänä sitä aikuisen elämää. Nyt joutuu ottamaan vastuuta myös siitä toisesta ihmisestä ja yhteisestä tulevaisuudesta. Viikko tosiaan vierähti tosi nopeesti paremman puoliskon kanssa (vaikkei virallisesti yhessä ollakaan, vielä). Kuinka pienet asiat tekeekin arjessa onnelliseks; yhteinen aamupala, kaupassa käynti, leffan kattelu, se että saa herätä joka aamu toisen vierestä. Onko tä nyt sitä niin kutsuttua rakkautta? Sitä, että lähdetään luomaan kahdesta langasta yhtä köyttä, joka kestää sään kun sään.

Joku siinä kuitenkin myös pelottaa. Oonko mä tarpeeks hyvä toiselle, asumisjärjestelyt, tykkääkö se vaikka näkiski ne kaikkein huonoimmatkin puolet, mitä jos joku menee pieleen? Tässä on monta mutkaa matkassa, jotka pitää muutenkin selvittää ja jotka ei tuu olemaan helppoja. Kai pelko on tavallaan merkki tilanteen vakavuudesta ja suuruudesta, siitä että ollaan tosissaan.

Vaikka tässä on kilometrit ja tunnit välissä, ni silti tä tuntuu jotenkin hyvältä. Miks, sitä en osaa sanoa. Se vaan tuntuu. Eikö se oo tärkeintä? Se, että toinen kelpaa sellasenaan kun on sillä ehdolla, että ite kelpaa kans. Se, että on onnellinen.

Ihmisoikeuksista ja seminaareista

Eilen äänestettiin lakivaliokunnassa tasa-arvoisesta avioliittolaista. Aloite hylättiin äänin 9-8, mutta lakialoitteesta äänestetään eduskunnassa vielä ensi viikolla. Mikä oikeus vallanpitäjillä on evätä muiden oikeus onneen? Keneltä se on pois, jos seksuaalivähemmistöjen edustajat saisivat mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa? Hämmentää ihmisten ajatusmaailma tällä vuosituhannella. Saa nähdä kuinka käy viikon päästä..

Pitkin kuluvaa viikkoa on koulussa pidetty psykan seminaariesityksiä. Ensimmäistä kertaa tulin ajatelleeks kuin vakavien ja syvien vesien aiheiden kanssa pyöritään. Tulin jopa analysoineeks yhtä mun kuulemaa tarinaa, että mitä kaikkea siihen voi liittyäkkään taustalla.

Suuria muutoksia ja uusia tuulia

Kirjottaminen on taas vähän jääny. Tässä neljän kuukauden aikana on tapahtunu ehkä enemmän kun koko vuoden aikana yhteensä, onneks pikaisesti kelattuna kaikki on hyvää.

• Kesäkuun lopussa sain kuulla pääseväni Tampereen ammattikorkeekouluun. Minä? Tampere? Mitä? En ollu pääsykokeissa ihan valmistautunu pääseväni kouluun, johon ensisijasia hakijoita on lähes 1000. Kämppää siis etsimään...

• Heinäkuu ja melkein koko elokuu vierähti töissä. Niin lyhyessä ajassa ehtii kyllä oppia, muttei kasvattaa niinkään omanlaista ammatillista identiteettiä; sitä, kuka minä olen töissä. Sinä aikana kävi väistämättä läpi sitä, mitä annan ihmisille itestäni ja persoonasta.

• Elokuun loppupuolella pakkasin tavarat ja lähdin rakentamaan omaa unelmaa ja kotia, itelleni sellasta maailmaa missä haluan elää. Käytännön vaikeuksia ei pahemmin oo ollu, mutta vieläkin on vähä vierasta se, että saa päättää ite kaikesta eikä oo tilivelvollinen kellekkään. Elokuussa saatiin maistiaisia opiskelijaelämän kosteudesta ja railakkuudesta. Tässä vaiheessa tuli todellisuus myös päin naamaa: tästä ei selvitäkkään lukematta ja helpolla...
• Syyskuun sateet toi lisää juhlimista ja kouluhommia. Kieltämättä alko välillä toivoa lomaa, vaikka viikkotuntimäärä ei hiponukkaan aina pilviä. Ihan syyskuun lopussa pongasin netin ihmeellisestä maailmasta mun ikäsen tytön, josta huoku samanlainen salamyhkäsyys kun abiristeilyllä olleestakin. Siinä ihmisessä oli jotain kiehtovaa, mitä halusin tietää tai nähdä. Syyskuussa oli myös TurkuPride ja siellä opin, kuinka hyvää välimatka voi tehäkkään. Sain puhuttua 4 kuukautta vaivanneen jutun läpi toisen osapuolen kanssa. Kaikki näyttää sen suhteen taas kivalta.
•  Lokakuu...loppumassa. Mihin tää aika on hävinny? Lokakuu on ollu omalla laillaan tosi opettavainen. Koulu on tuonu todelliset kasvonsa, ettei tässä enää leikitä (..vaikka ollaan harjoteltu luovia aineita esimerkiks leikkimällä..). Toisesta näkökulmasta kattoen elämän jonkinkaltanen laitapuoli on myös tullu esiin. Oon saanu kuulla sellasia asioita, mitä ei toivois kellekkään, mut myös sen että osaan vaikuttaa ihmisiin positiivisesti. Haluan nähdä, mitä vielä odottaa...

HelsinkiPride-kulkue ja puistojuhla Sinebrychoffin puistossa 28.6.2014

Elämäni ensimmäinen kerta kyseisessä tapahtumassa, mutta tuskin viimeinen. Populaa oli, kulkuelaisia (Helsingin poliisin arvion mukaan) huikeet 20 000! Lakivaliokunta vois tosta ottaa oppia, että mitäs tuli puoli viikkoa sit kämmättyä. Koffin puistossa istuttiin ku sillit suolassa, että kaikki mahtuu. Tunnelma oli mitä mahtavin! Ilta päätty DTM:n bileisiin, loppuillasta siellä ei tahtonu mahtua enää edes liikkumaan.

Uusia tuttavuuksia toki oli matkan varrella mukana, suunnitellusti ja suunnittelematta. Kaks kertaa alueen nuohoamisen jälkeen löysin jopa ennalta sovitun tavattavan, tää treffaus vaati vaan vähän muidenki työpanosta kuten järjestyksevalvojien.

Lakivaliokunta tosiaan hylkäsi äänin 10-6 tasa-arvoisen avioliittolain keskiviikkona, joka varmasti on vaikuttanu ton ihmismassan määrään. Onneks syksyllä tulee uus äänestys, jossa äänestää enemmän poliitikkoja!

Lakki, ammatti ja tulevaisuus

En oo jaksanu kirjottaa pitkään aikaan mitään. Sanottavaa ois, muttei sanoja. Aika on lipunu satamaan, jonne oon kuus vuotta odottanu pääseväni, nyt se aika on käsillä.

Maaliskuu oli, tuli ja meni. Harjottelupaikasta sain kesätöitä. Mieleen jäi lämmin työyhteisö, jonne oon tervetullu pienen lomailun jälkeen. Ensimmäistä kertaa mua kohdeltiin enemmän ihmisenä ku opiskelijana. En oo koskaan ennen pystyny aiemmissa paikoissa luottamaan kehenkään samalla lailla kun täällä yhteen työntekijään. Se oli sanoittamatonta, eikä sitä voi mitenkään kuvailla.

Huhtikuun vietin koulussa, viimeisten teoriaopintojen parissa. Sillon oli aika jättää toisen asteen opiskeluille jäähyväiset, samalla muutamille ihmisille ja ihanalle luokkahengelle. Toivottavasti me nähdään vielä!

Toukokuu ja puolet huhtikuusta kulu viimisen työharjottelun merkeissä. Kaikki onnistumisen omenat ei pudonnu päättöarvioinnissa omaan koriin, mutta mieleen jäi silti kannustava ja tukeva työporukka täynnä yhteenkuuluvuutta, huumoria ja toisten huomioonottamista.

31.5.2014, kauan pelätty ja odotettu päivä. Kaikki lähtee omille teilleen, kuka töihin ja kuka jatko-opintoihin. Tutkintotodistusten jako, lakitus ja vala. Kolme vuotta, kaksi tutkintoa. Se kaikki on nyt oikeesti ohi. Viimeiset kiitokset ja heipat, nopeat tulevaisuuden suunnitelman vaihdot. Muutama kyynel vierähti Jäähyväisten soidessa, onnea vai ikävää, sitä ei kukaan tiedä.

Tulevaisuus. Pitkää piinaa valinnoista, avoimuudesta, mahdollisuuksien määrästä. Niin kun Rea kirjotti Suhteettomuusteoria-kolumniin: "Sinä et ole hukassa. Olet juuri siellä, missä pitääkin." Ehkä tällä polkujen etsimisellä on tarkotus; kasvattaa meitä, etsiä itseämme, ja ennen kaikkea: ajan kanssa löytää etsimämme. Meidät itsemme. 

Bullet For My Valentine @ Pakkahuone, Tampere 28.2.2014

Eilen tein jotain, mitä oon jollain lailla odottanu 3,5 vuotta. Kävin kaverin kanssa kattomassa Bulletia, tällä kertaa paljon Helsingin jäähallia pienemmässä paikassa, Pakkahuoneella.

Keikkapaikkana Pakkahuoneesta tykkäsin tosi paljon. Pienenä paikkana siellä oli melko tiivis tunnelma, mut ei ollu silti liian ahdasta. Eturiviin päästiin mutkien kautta, nimittäin koko lavan edusta oli aidattu anniskelualueelle varatuks ja alaikäset pääsi pieneen siivuun lavan reunalle. Käytiin narikassa hakemassa paperit, että päästäis anniskelualueelle eturiviin, suoraan lavan eteen. Tää järjestely oli vähän syvältä, vaikka paperit omistanki.

Kesken keikan tuli tosi huono olo, joten nuokuin hetken siinä kaidetta vasten kasaten oloa, ni järjestyksenvalvoja toi vettä ni olo siitä vähän parani.

Loppuhuipennus tuli siinä vaiheessa, kun oli biisit saatu soitettua ja alettiin viskomaan plektroja ja biisilistoja. Mun edessä pääasiassa soittanu basisti ojensi järjestyksenvalvojalle sen oman biisilistan ja se ojennettiin sitte mulle. Jäi tosi hyvä maku siitä!

Haasteet ei kuitenkaan loppunu tähän. Kellosta katoin, että 20min jonotin siinä tungoksessa narikasta tavaroita. Sitte hesen kautta autolle. Autolle? Parkkihalliin, joka on menny kiinni 2min sitte? Ei näin. Päästiin sitte sillä avainkortilla sinne halliin pienen etsinnän jälkeen. Parin tunnin matka vielä kotiin meni lähinnä torkkuessa, säpsähdin hereille aina tankkausasemien kohdalla.

Voihan abiristeily!

Lukio-osa alkaa olla loppusuoralla, jäljellä enää loput kirjotukset. Torstaina oli penkkarit ja eilen lähettiin abiristeilylle. Penkkareissa tajuttiin Ninan kanssa, että EI kannata yrittää pesäpalloa rekan lavalta miekan ja karkkien kanssa; miekka menee rikki. Ninan kanssa poikettiin torstai-iltana myös virallisiin Penkkaribileisiin Börsiin. Homma osottautu hutilyönniks seuraavana aamuna, kun istuin bussissa matkalla opokeskusteluun.

Eilen kuitenkin lähdettiin satamaan ja sieltä Itämerelle keikkumaan, seurana laiva täynnä 18-19 -vuotiaita innokkaita juhlijoita. Mukana oli monta kaveria ja kaikkia piti käydä moikkailemassa, myös muista lukioista oli ala-asteaikasia luokkakavereita, joita kaikkia en edes tunnistanu.

Ilman hämmennystä ei kuitenkaan tästä risteilystä selvitty. Mein mukana liikku välillä muuta porukkaa ja mukana sellanen tyttö, kehen tutustuin parisen vuotta sitte. Siinä tytössä on koko ajan kiehtonut joku, en oikeen itekkään tie, että millä lailla. Risteilyn aikana mulle sitten selvis jotakin, jota oon siitä jo arvelluki ja se hämmensi mua entistä enemmän. En tiedä, mitä kyseisestä tytöstä ajattelen tai pitäis ajatella. Siinä on joku, jonka haluun vielä selvittää.

Viimeistä päivää erikoistumista, ilman vaaleanpunaisia laseja

Loppusuora häämöttää! Tänään oli viiminen Mielenterveys- ja päihdetyön erikoistumisen koulupäivä. Mihin koko syksy hävis? Vasta me alotettiin uudella porukalla, ja oli vielä pitkä vuosi jäljellä ennen astumista uuteen ja tuntemattomaan. Enää jäljellä 6 viikon työssäoppiminen, ammatillinen valinnainen ja kirjotukset, yhteensä 12 viikkoa harjoittelua, 4 viikkoa koulua ja hiihtoloma. Seuraavaksi pitäis olla valmis, mitä sitten? Töitä vai lisää koulua?

 Luin äsken Iltalehden nettilehden otsikoita. Siellä oli uutinen, jonka perässä oli gallup: "Ollaanko teidän

perheessänne perillä lasten tekemisistä?". 60% vastaajista on kannalla "Kyllä". Ihanko totta? Luulenpa, että vanhemmilla on päässään ne vaaleanpunaiset lasit: "Ei meidän Pirkko-Petteri..", eipä niin. Monilla vanhemmilla ei ole halua uskoa, että heidän lapsensa tekisi jotain väärää tai typerää. Olen tietääkseni ollut hyvin kilttinä pidetty lapsi, johtuen kai siitä, että olen osannut salata oikeat asiat. 

Kai ne vaaleanpunaiset lasit tuovat tukimuurin uskomukselle hyvyydestä ja kiltteydestä..kuka tietää. Usko mihin haluat, mutta on turha valittaa, jos totuuden kylmyys sinkoutuu päin nassua raottaessasi vaaleanpunaisia unelmien lasejasi.

Lunta tulvillaan, on raikas talvisää

Kaksi viikkoa ja kuusi päivää jäljellä (+ 6vk työharjoittelu) erikoistumisjaksoa, sitte alkaa ammatillinen valinnainen ja tämä koulu oli kahta päivää vaille siinä. Kaikki on menny tosi nopeesti, eteenki tä viiminen vuosi.  Tää vika vuosi on koulun lisäks opettanu tosi paljon, ihmisistä ja elämästä.

Sitten asiasta toiseen ja vetistelyt sikseen. Viime lauantaina sato sitten itsenäisyyspäiväviikonlopun ensimmäistä kertaa lunta, ja pakkasta oli vaikka kuinka. Oli siihen asti, kunnes tänään aamulla piti mittarilla käydä: -18. Siinä kohtaa kävi mielessä vaihtoehto "Kotiin jääminen". Eipä ollu hirveesti vaihtoehtoja ku lähteä talsimaan pysäkille odottamaan bussia ja kokeilemaan, kerkeekö ennen sen tuloa jäätymään kalikaks. Mun mielestä Suomeenki vois tulla sellanen, ettei tartte mennä kouluun jos on yli -10 pakkasta, sitä odotellessa...

Matkaan käymme näin!

Oltiin päätetty Lauran kanssa jo aiemmin, että tänään lähetään päiväreissulle Tampereelle Muumimuseoon (what..? en tiedä :D). Aamulla aikasin bussiasemalle ja matkaan. 

Jo menomatkalla väsymyksen johdosta meno ylty sen verran hurjaks, että mietittiin pitäiskö kääntyä samantein takas. Toivottavasti kanssamatkustajat ei häiriintyny naurunremahduksista, aiheellisista ja aiheettomista. Jatkettiin kuitenkin määränpäähän asti.

Yhteispäätöksellä jätettiin museot vähän myöhemmiks ja lähdettiin ettimään mulle farkkuja; vaaleensinisiä ja leveelahkeisia jotka sitte saa kuminauhan kanssa ommeltua "pussihousuiks". Tehtävä osottautu yllättävän haastavaks, sillä kiertämällä kaikki mahdolliset kaupat Koskikeskuksessa niin joko lahkeet oli vääränlaisia tai olis pitäny olla miljonääri. Lopulta löyty, lahjakortin kanssa ostettuna hintaa jäi vaan 1,60€. En tiedä montako

kertaa mahdettiin yhteensä Koskikeskus pyöriä ympäri, mutta parhaimmillaan käytiin muutamissa kaupoissa neljästi koska päättämisvaikeudet.

 

Muutamia tunteja aikaa ollessa ennen bussin lähtöä päätettiin jättää Muumimuseo kiertämättä. Paluumatka suju huomattavasti hiljasemmissa merkeissä, kumpikin meinas nukahtaa. Lähdettiin kävelemään  hetki ennen lähtöä ympäriinsä ja päätin vähän kuvata vielä joulutunnelmaista Tamperetta.

Uusi vuosi, uudet tarinat, uudet mahdollisuudet

Vuosi 2013 on ollut yksi elämäni parhaista, opettavaisimmista ja ikimuistoisimmista. Uusia ihmisiä, uusia porukoita, uusia kuvioita... Ensimmäinen festarikesä, ensimmäisiä pitkiä matkoja itsekseni, ensimmäinen 8h/päivä-vuorotyöpaikka, mitä vielä. Tämä vuosi on tuonut niitä hetkiä, joita en voi koskaan unohtaa, suurimpina mieleenpainuvina paikkoina Kuopio, Tampere ja Turku. Olen käynyt rakkaiden tuella sellaisissa paikoissa, joissa en koskaan uskonut käyväni. Vuosi 2013 on ollut ihmeellinen!

 Muutamia tärkeitä nostoja vuoden varrelta:

• Tammikuu-toukokuu: Opettavaista. Tajusin, etten voi tehdä muiden hyväksi mitään ellei toisella ole tahtoa siihen. Opin eri lailla kuuntelemaan, tukemaan ja kannustamaan. Kiitos kuuluu tietysti sille, joka nämä kaikki minulle opetti. 
• Huhtikuu-elokuu: Koulutusohjelmavalinnat. Pitkän, kuukausia kestävän pohdinnan tuloksena tieni vei mielenterveys- ja päihdepuolelle. Elokuussa yhteen koottu luokka on ollut mahtava ja tukena, ensimmäistä kertaa luokassa on aistittavissa todellinen yhteishenki, unohtamatta tietenkään Päihdeputkea. 
• Syyskuu-marraskuu: Ensimmäinen koulutusohjelman työssäoppimisjakso. Ensimmäisestä päivästä lähtien tiesin, että olen oikeassa paikassa tekemässä oikeanlaista työtä. Viimeiseen saakka nautin työstä, myös miinuspuolista.  
• Lokakuu -> Lokakuun jälkeen olen alkanut hahmottamaan omaa elämääni paremmin, erityisesti siihen kuuluvia tekijöitä, joihin en pysty vaikuttamaan. Kolmannessa postauksessani kirjoitin samantyyppisessä tilanteessa olleesta ihmisestä, josta on ollut enemmän kuin apua. Se, etten hyväksy itseäni sellaisena kuin olen, ei edesauta mitään. Ehkä minäkin osaan ottaa siitä ilon vielä irti. Tukea siihen tarvitaan, mutta tiedän, että tukea siihen on saatavilla, se on aikanaan luvattu.

KIITOS KAIKILLE TÄSTÄ VUODESTA, TEHDÄÄN ENSI VUODESTA VIELÄ PAREMPI!